Olen aloittanut blogin monta kertaa. En ole kuitenkaan jaksanut sitä päivittää ja se on aina näivettynyt alkumetreille. Ydinongelma lienee ollut se, että en ole oikein tiennyt mihin keskittyisin kirjoittamisessa. Olen vähitellen kehittynyt sen sortin somesukkulaksi, että ehkä tämä hoituu paremmin. Ja koska julkaisen jorinoitani ammattisivuni yhteydessä, niin lienee selvää mihin tarinat kallistuvat.
Taiteilijuuteni on kokopäiväistä ja -vartalollista, joten on hieman vaikeaa erotella mikä kuuluu mihinkin. Kun käyn taidenäyttelyssä, koen tekeväni töitä. Mikä on sääli sinänsä. Ulkoillessa tarkastelen puita, kiviä ja pusikoita taiteilijan aistein. Että mitenkä se siinä nyt kaartuu ja kuinka valo taittuu. Mitenkä sen voisi sanoa toisin; kankaalle maalattuna, puusta veistettynä. Liikennevaloissa unohdun tuijottamaan vastaantulijan takkia ja pohdin mitä siitä voisi tehdä. No, ymmärsit yskän.
Kerron tavallisista päivistä, arjesta. Se nyt vaan sattuu olemaan erään 46 vuotiaan taiteilijan arkea. Mitä tästä opimme? Tuskin mitään, mutta ehkä meillä on kivaa.
